Ihan tavallinen lauantai varikolla

Wilhelm perinteinen 

 

Wilhelm on saapunut paikalle jo tunnin ennen radan aukeamista. Ensimmäisen tunnin aikana hän on ehtinyt siivoamaan grillikatoksen, haravoimaan varikon ja tekemään sylillisen polttopuita. Wilhelm käy ajamassa kaksi kierrosta kolmen tunnin aikana. Tuona aikana hän ehtii kiertämään varikon läpi kertaalleen ja kyselemään kaikilta viimeisimmät pyöräpäivitykset ja vetomiesuutiset. Wilhelm suunnittelee lähtevänsä kolmannelle kierrokselle, mutta grillikatoksesta nouseva savu on liian kutsuva. Wilhelm siirtyy makkarapartioon. 

Back in da days 

 

Takavuosien tähtikuski kurvaa paikalle vm. -04 KTM 200 EXC:llä. Old Star laskee rossiradalla vanhanliiton mantsalinkkuja Sinisalon takki villisti lepattaen. Vauhti on edelleen tallella ja vuosia sitten tehdyillä peruskuntopohjilla stara ajaakin 1,5 tuntia putkeen, ennen siirtymistä grillikatoksen suojiin. Makkarapaikalla hän kertoo ajan kultaamia muistoja -97 vuoden päitsistä, jolloin se ajettiin nelipäiväisenä ja luntakin oli sinä talvena vielä kesäkuussa metrin kinokset. Kulta-aikoja muistellen vanhanliiton mantsakettu ajaakin kesät ja talvet spoorisaappailla ja lahkeet totutusti saappaiden päällä. 

Vetomies 

 

Vetomies saapuu paikalle. Voimabiisiä pienen jalkapallon kokoisista kuulokkeista kuunnellen hän pukee päällensä sponsoreiden mainoksilla täyteen tikatun verryttelyasun ja tekee tehokkaan alkulämmittelyn SML:än venyttelyoppaan mukaisesti. Vetomies lämmittää pyörän huolellisesti ja naksauttaa ylikunnosta kertovan sykekellon päälle. Ennen pätkälle lähtöä, hän tekee 2min 45 sekuntia kestävät maneerit, joihin kuuluu kaasun pumppaaminen, käsien venyttäminen, paikallaan istuminen, tyhjyyteen tuijottaminen, lisää kaasun pumppaamista, pään ravistelu ja pieni karjaisu. Kello päälle, kierrokset 6000rpm ja ja vetomies säntää reitille kuin makuulta yllätetty rusakko. Hän ajaa 11x9min kierrokset minuutin palautuksella, johon kuuluu lasihuolto ja hörppäys Kunto24-urheilujuomasta. Lopuksi vetomies venyttelee taas ja kiiruhtaa puolen tunnin päästä alkavalle sulkapallovuorolle. 

Naksuttelija 

 

Naksuttelijalla on juuri shimmmistä tulleet iskarit ensimmäistä kertaa ajossa. Iskareihin on haettu tälläkin kertaa lisää pintaherkkyyttä. Naksuttelija vetää lyhyitä kahden minuutin vetoja ja palaa aina tämän jälkeen varikolle. Varikolla löysätään comppia, vähennetään esijännitystä, lasketaan putkia ja kirrataan paluuta. Tunnin session jälkeen iskarisäädöt on saatu sopivasti sekoitettua ja naksuttelija ei edelleenkään ole tyytyväinen. Makkarapaikalla naksuttelija kertoo vievänsä iskarit uudelleen shimmattavaksi, jotta niistä saisi pintaherkemmät. Vauhti löytyy säädöistä. 

Huoleton 

 

Huoleton kurvaa varikolle vartin sovitusta ajasta myöhässä. Pakettiauton kontista huoleton huutelee varikolle ja kyselee onko kenelläkään mukana ylimääräistä polvisuojaa. Kontista hän taluttaa edellisen neljän ajokerran jälkeen pesemättä jääneen pyörän ja ryhtyy tankkaushommiin. Nippusiteellä hän korjaa samalla roikkuvan pohjanpanssarin ja paikkaa jesarilla repsottavan penkinpäällisen. Huoleton ajaa pohja-aikoja reitille, ennen kuin äänenvaimennin putoaa reitille. Huoleton poistuu paikalta vähin äänin ja unohtaa varikolle huoltomaton ja pukin.

Tehtaan tarrasarja 

 

Tämä kaveri saapuu paikalle ensi vuoden mallistoon kuuluvalla jatko-ohjaamo pakettiautolla. Ruskealla nahkalla ja alcantaralla sisustetussa suunnittelijan ideoimassa välitilassa hän pukee päällensä ajovaatteet, jotka on pesty ja mankeloitu edellisen ajokerran jälkeen. Ajovarustekuvaston kansikuvalta näyttävästä takatilasta hän taluttaa ulos billet-osista kimaltavan uuden karhean pyöränsä. Silikonispray leijuu vielä ilmassa, kun hän ottaa muutaman kuvan pyörästään instagramiin varikkopukin päällä. #endurolife #mylife ”Tehdaskuski” ajaa muutaman kierroksen kurapasseja kierrellen ja hieman kuraisen kelin siivittämänä siirtyy melko pian tallille pesemään pyöräänsä. 

 

Kädet puutuu 

 

Käsien puutumisesta kärsivän edellisestä ajokerrasta on pakon saattelemana vierähtänyt liian kauan aikaa. Siksi hän säntääkin intoa täynnä suoraan peräkärryn päältä reitille. Arjen kiireistä kärsivä perheenisä ajaakin SM-kärjen vauhtia ensimmäiset 400 metriä. Tämän jälkeen käsivarret eivät juurikaan eroa suomalaisesta koivuklapista. Loput neljä kierrosta hän ajelee rauhassa pitäen välillä käsien ravistelutaukoja ja yrittäen saada puristettua tunnottomilla tumpuillaan edes jonkinlaisen otteen pyöränsä sarvista. Hiki kirvelee silmiä ja krampit kiusaavat takareisiä kun hän sitoo pyöräänsä kahdeksalla eri liinalla takaisin ruosteiseen Muuli-peräkärryyn. Puristusvoima palautuu käsiin seuraavan kahden viikon kuluessa. Faija-kuski ei ehdi jäädä makkaranpaistoon, sillä tytär pitää viedä kaverisynttäreille ja pojan jalkapallotreenit alkavat pian.

Valitettavasti löydän itseäni näistä jokaisesta.

Sorateiden antisankarit

Oli siellä meidän kylillä muitakin ralliässiä, kun vain minä ja Orion.

Heska oli ehkä parhaimmasta päästä. Ei siis kuskina, mutta sen kyydissä oli aina mukava istua, kun joka kerta sattui ja tapahtui.

Sillä oli Sierroja aika paljon. Nehän oli kovia takatuuppari luuskia ja kaikilla kovilla jätkillä oli Siepori. Sen yhden shamppanjanvärisen mä muistan aika hyvin. Sillä me hypättiin joskus, kun Kankkunen parhaina päivinä Ouninpohjassa. En tiedä mikä Heskaan silloin meni, mut jotain sillä naksahti taas päässä. 

Me ajeltiin ihan rauhassa yhtä hiekkatietä alaspäin ja vedettiin kultasta malppia posket lommolla. Siitä alkoi semmoinen jyrkempi osuus alamäkeä ja sen puolessa välissä oli pieni porrastasanne mistä pystyi mm. ylöspäin moottorikelkalla hyppäämään hyvin. (Kyrmyn Exciter II:sta tais joskus levitä koko alusta siihen samaiseen hyppyyn.) Joku saattaa muistaa tämän mäen myös Kawasakin ja PV:n yhteisestä hinausoperaatiosta. Nyt tultiin kuitenkin alaspäin sitä mäkeä ja siellä ylhäällä Heska löi vaan yhtäkkiä mitään sanomatta lapun lattiaan ja lähti kiihdyttämään täysillä sitä mäkeä alaspäin. Molemmat aateltiin mielissämme, että ehkä se vähän keventää sen tasanteen kohdalla.

Muistan että vilkaisin sivusilmällä Sieporin mittaria ja se näytti tasan 100kmh tasanteen kohdalla. Heskalla oli kaasu edelleen pohjassa ja se karisti ikkunasta röökiä, kun Sierra ottikin ilmaa alle ihan reilusti. En tiedä paljonko siinä hypättiin, mutta alastultaessa pohjassa olivat ainakin seuraavat asiat: Iskunvaimentimet, kaasupoljin, syke ja molempien välilevyt. Se soraraketti laskeutui aika pitkälti tien vasempaan reunaan ja siinä kasvoi semmoista sormen vahvuista pajua, jota kaatui lätinällä. Jollain ilveellä Heska piti ne vehkeet tiellä, vaikka se sen ilmalennonkin aikana karisti sitä röökiä ikkunasta. Siitä me jatkettiin ajelua ”peura ajovaloissa-ilmeellä” täydellisessä radiohiljaisuudessa, ennen kuin Heska tokaisi lakonisesti, että sehän vähän hyppäs. - Joo, totesin.

Mitsubishi Coltilla valtaväylää

Joskus kun Heskalla ei kortti riittänyt vielä ajohommiin ja hinku oli silti kova auton rattiin, se koetti sen siskon Mitsubishi Colttia. Se kiihdytteli niitten pihatieltä kaikki mitä sillä Mitsulla pystyi keräämään ja veteli maailmanluokan kässärikäännöksiä keskelle pihaa. Aikansa kun siinä anto Coltille kenkää sillä välähti mieleen, että tästähän jää kiinni, kun porukat tulee ihan kohta töistä. Mitsu nätisti parkkiin ja tallista Yamahan YZ 125 alle. Sillä se ruovitti sen pihan niin rusetille, ettei siitä olisi saanut enää Jari Aarniokaan selvää, mikä jälki oli tullut Coltista ja mikä Yamahasta. Huutistahan siitä tuli joka tapauksessa, kun koko pihamaa näytti Raatteentieltä. Haravoidessa Heskaa kuitenkin saattoi hieman hymyilyttää, ettei ainakaan narahtanut autolla ajelusta.

Portinvartijan mailla

Mettäteitä suljettiin maalla porteilla ja tietysti ne parhaat rallipätkät oli porttien takana. Portti kun sattui olemaan auki, niin heti siitä livahdettiin antamaan kaasarille ruokaa. Portteja vahtivia kyläläisiä kutsuttiin portinvartijoiksi ja ne oli kohtuu tarkkoja siitä, että porttien takana eivät liiku muut kuin he. Sehän tietysti nuoria miehiä kyrpi, kun asumattomien teiden varsilla oli meidän mielestä paras antaa isoa kaasua Mazda 323:lle tai Escortille.

Kerran oli taas portti jäänyt auki ja pääsimme talvi-illan pimeydessä livahtamaan porttien toiselle puolelle. Pitkään ei keretty tietä edetä, kun portinvartija tuli vastaan ja pitkät valot päällä peruututti meidät portin toiselle puolen ja sulki portin. Sehän meni nuorilla kapinallisilla tunteisiin ja silmät valoista sokaistuneina ajoimmekin suorinta tietä Citymarkettiin ja kävimme ostamassa munalukon ja pikaliimaa. Munalukon ripustimme portinvartijan lukon viereen, heitimme avaimen jontkaan ja varmuuden vuoksi tyhjensimme vielä pikaliimatuubin molempien lukkojen lukkopesään. Jos kerran portti pidetään lukossa, niin pidetään sitten kanssa.

Sarvi otsassa

Tällä reissulla en ollut mukana, mutta sain kuulla siitä kun kyselin, että miksi Heskan otsassa oli melkoinen mustelma. Heska oli ollut Kyrmyn kanssa vetelemässä kylänraitilla pikkusladeja, kun sillä oli lipsahtanut vehkeet pitkäksi lumipenkkaan. Siihen paikalle sattui yksi kyläläinen Toyota Land Cruiserilla, jolla saattoi olla tunteet pinnassa näiden sladittelijoiden kanssa. Jätkät olivat kuitenkin kysyneet, että nyppäisitkö meidät pois ojasta. Kaveri oli suostunut ja ei muuta kuin köysi kiinni Escortin peräkoukkuun ja Lantikan keulaan. Heska istui kuskin paikalla kohtuu varomattomana, kun hinausoperaatio alkoi. Köydessä oli vielä monta metriä löysää kun Lantikka-kuski löi kaasun pohjaan ja kytkinniitillä ampui Lantikan pakilla täysiä liikkeelle. Escortti suorastaan lensi pois penkasta, mutta nykäisy oli niin raju, että Heska täräytti otsansa suoraan Fordin rattiin. Otsaan kasvoi melkoinen sarvi myös ihan fyysisestä iskusta.

Kurittajakyrmy

Kyrmy oli kanssa melkoinen rattimies. Kyrmyn paras ajo-ominaisuus oli se, että se oli tosi helposti yllytettävissä. Sen kanssa me joskus junioreina yöllä testattiin vähän niitten porukoitten Pajeroa. Testipätkä alkoi melko lupaavasti, kun niitten pihatiellä oli semmoinen pitkä vasemmalle kääntyvä hevosenkenkä, johon kyrmy löi kytkinniitillä heti vehkeet jiiriin. Varmaan johtui mitsubishin japanilaisista drifting-juurista, että se kääntyi komeaan kulmaan ja takapää kaatoi aurakeppejä tien molemmista laidoista, kuin Palander pujottelukeppejä Kizbuhelissä. Testiin kuului myös huippunopeuden kokeilu ja eurokympin alamäkeen lähdettiin sitä testaamaan. Pajerossa kompassin neula heilui villisti, kun Kyrmy työnti isompaa silmään. Jossain vaiheessa se huuti mulle sen armoa huutavan dieselin säksätyksen yli, että kato paljon vauhti, mä en uskalla irroittaa katsetta tiestä. Olihan sitä, ainakin 130kmh. Tärinästä, kolinasta ja heilumisesta päätellen olisi voinut olla jo kolmatta sataa.

Kyrmy ei ikinä autoja turhaan säästellyt. Siksi sitä olikin mukava yllyttää. Kaikkein vähiten se kuitenkin sääli sen kaverilta lainassa ollutta Volvoa. Sen se tuhosi pala kerrallaan ja hiljaa hihittäen. Lopuksi se taisi sitten reiluna kaverina lunastaa sen Volvon. Ehjää ja suoraa peltiä siitä ei varmaan enää löytynyt. Takaoven se taisi kääntää nurinniskoin tallin oven pieleen ja takapenkin pehmusteista painui joskus läpi semmoinen satakiloinen matonpoistokone. Kyrmy vaan hihitti kun rutina kuului milloin mistäkin puskuriosumasta lumipenkkaan.

Micramiehen kartanlukijana

Eniten mua on kyllä pelottanut yhden oikeasti kädettömän rattimiehen kyydissä, jonka kyytiin mä kerran istuin ja yritin yllyttämällä tehdä siitä ja sen Micrasta uutta Sainzia ja Celicaa. Sen inssin mielenterveydestä en menisi takuuseen, kuka oli sille kortin myöntänyt. Varmaan se inssi oli myöntänyt sille kortin siinä pelossa, että uusinta-ajokokeessa saattaisi taas joutua istumaan samassa kyydissä.

Se ajoreissu alkoi parkkipaikalta niin, että se ajoi siitä suoraan yhden metsäalueen läpi ilman että se edes tajusi ajaneensa metsässä. Kai se kuvitteli, että taajamassa on ihan normaalia jos kannot vähän kolisee pohjaa vasten. Asfalttia kun löytyi alle, niin yllytin näyttämään miten reilu litranen Micran kone hönkäisee. Rystyset tiukasti vaihdekepin ympärille, kytkin ylös ja pyhäkenkää polkimelle. Ykköneeeeeeen, kakkoneeeeeeeen, YKKÖNEEEEEEE-EN-EN-EN-EN! Kolmosvaihdetta ei löytynyt, mutta rajoittaja löytyi.

Seuraavia liikennevaloja lähestyessä pyysin kuskia näyttämään miten Nismo polttaa kumia. Pieni letka perässä, mutta kaveri pysähtyi kylmän viileästi vihreisiin valoihin odottamaan, että valo vaihtuu punaiselle ja voi taas valon vaihtuessa lähteä liikkeelle kumit sutien. Valo vaihtui, kierrokset huuti ja pahaa hajua ja savua tulvi ohjaamoon. Savusta ja melusta olisi voinut päätellä olevansa taikurin teltassa tai vähintään Radalle.comin ratapäivillä. Rengas vaan ei sutaissut kierrostakaan, kun kuski piti kytkinpoljinta puolivälissä, mutta kytkin paloi iloisesti.

Rantabulevardilla se lasketteli tyytyväisenä menemään jalkakäytävää pitkin, ennen kuin kehotin nätisti siirtymään yhden kaistan vasemmalle päin, rotvallin alapuolelle. Tätä kaistaa jatkamalla saattaisi äkkiä saada pyöräilijän tai jalankulkijan keulakoristeeksi. Kyseinen kaistavalinta toimi myös vahvana signaalina, että halusin takaisin tuolle parkkipaikalle, mistä oltiin äskettäin lähdetty liikenteeseen. Loppumatkasta en puolikkaalla sanallakaan kehoittanut kokeilemaa Micran rajoja.

Jälkiviisaana voi todeta, ettei järki pakottanut liikaa noinakaan aikoina päätä ja osan oisi voinut jättää tekemättäkin. Onneksi nykyään vauhdin tarpeen saa tapettua monttiksella ihan radalla ja siviililiikenteestä ei tarvitse hakea riskin tuomaa adrenaliiniryöppyä.

Selkävoitto päijänteen ympäriajosta

Nyt lienee soraa lentänyt takarenkaasta tarpeeksi, jotta tämäkin kokemus on muuttunut traumaattisesta hauskaksi omalta osaltani. Voi tosin olla, että seuraavat tapahtumat ovat vieläkin traumaattisia hierojalleni.

Aloitin enduron harrastamisen vuonna 2013 ja silloin vakaana päämääränä oli, että kierrän Päijänteen ympäriajon B-luokassa läpi. 2016 nousin toisessa kilpailussani B-luokkaan ja vuonna 2019 oli viimein edessä Päijänteen kierto.

 Treeniä, valmisteluja ja bepanthenia

Valmistautumisen suomenmestarina, aloitin jo hyvissä ajoin tekemään pohjatyöt kuntoon. 2018 kesän loppupuolelta asti tähtäsin Päitsille. Luin kaikki Xracingit ja Offroadprot kannesta kanteen, jotka vain hiemankin sivusivat päijänteen ympäriajoa. Internetistä ei löytynyt enää yhtään artikkelia mitä en olisi lukenut, jossa esiintyi hakusana Päitsi, Päijänteen ympäriajo tai Päijänteenajo. Haastattelin myös kaikki lähipiiristäni, jotka olivat Päijänteen ympäri ajaneet ja poimin näin kaikki pienetkin tiedonmuruset tosienduromiesten koitoksesta.

Sama ohje toistui joka kerta. Spooritunteja pitää saada alle tarpeeksi samalta talvelta. Vähintään 50. Vaikka olen räkänokkana seisonut lukuisia tunteja Heinlammilla spoorin varressa, kun vanhanliiton spooriketut Timonen, Tontti, Lehtinen ja Nurminen ovat työntäneet isoa kovaa umpihangessa, niin sen voin varmuudella sanoa, ettei spoorinajamisen sivusta katsominen tee sinusta yhtään kovempaa spoorikettua. 2018-2019 talvi sattui vielä olemaan lumisin talvi sitten miesmuistiin. Syvän tai pehmeän spoorin ajaminen ei kuulu miltään osin vahvuuksiini. Ei miltään osin.

Sen verran sinnikkyyttä kuitenkin löytyi, että yritin pöperöhangessa treenata tarvittavan määrän tunteja alle. Tunteja kyllä tuli, mutta ainut missä tapahtui muutosta oli persnahka. Edes Bepanthenin yltiöpäinen käyttö kannikoissa ei estänyt vaurioita syntymästä. (Tähän muuten välihuomiona hauska tarina lähipiiristä Bepanthenin käytöstä. Eräs kaveri, jota myös nollaseiskaksi on kuullut kutsuttavan käytti myös Bepanthenia istumalihasten suojakuoren palautumiseen. Hän katseli erään kerran tyytyväisenä, kun hänen nuorempi veljensä lainasi rasvatuubia rohtuneisiin huuliinsa. Aikansa aggressiivista rasvausoperaatiota katsottuaan, päätti hän valaista veljeään kertomalla, että tätä tuubia on käytetty vain ja ainoastaan pöllönsilmän ympäristössä. Pitkä sylki ei ollut kuulemma kaukana.)

Kramppikuume

Talven aikana takareppu otti koko ajan enemmän osumaa ja maaliskuussa backside-osasto alkoi näyttämään jo talvisodan käyneeltä. Oli lähtenyt nahkaa, ja tullut rupea ja näppylää jos jonkinlaista.

Yltiöpäinen spoorinhinkkaaminen sai myös aikaan selkään pienimuotoisia tuntemuksia ja pitkiin selkälihaksiin tulikin välillä todella kivuliaita kramppeja, jotka saattoivat kestää koko ajosession ajan. Selkäongelmat huipentuivat kuukautta ennen Päitsiä ajettuun Perttulan pöräykseen, jossa selkäkrampit alkoivat jo ensimmäisellä siirtymällä. Sätkin koko kisan läpi todella kivuliaasti kramppaavalla selällä.

Perttulan kisan jälkeen kuitenkin päätin, että nyt on jotain tehtävä selälle, sillä tuossa kunnossa Päitsillä voisi ajaa vehkeet pakun konttiin jo Vesivehmaan pätkän jälkeen. Vaimo ehdotti, että kävisin hänen luottohierojallaan. Hieroja kyllä saisi selän siihen malliin, että järvi saadaan kierrettyä. Hierojalla en ollut käynyt varmaan kuin kerran aikaisemmin elämässä. Selän hieronnassa en ikinä.

Hieroja hieraisee silmiään

Kirves jo osittain kaivossa suuntasin kohti hierojaa. -Selkähän se oli kipeä? - Juu-u.
Asetuin mahalleen hierontapöydälle ja hieroja alkoi käydä selkää kohta kohdalta läpi. Hartiat, lavat, pitkät selkälihakset jne. Jossain vaiheessa hieroja oli siirtynyt jo alaselän kohdalle ja siinä vaiheessa hikikarpalot nousivat otsalleni jo muustakin kuin kivusta. Mietin jo mielessäni että STOP, SEIS, PYSÄHDY siihen paikkaan. - Selän hierontaan kuuluu oleellisesti myös pakarat, niin hieron seuraavaksi ne, hieroja sanoi. Vastasin joo, vaikka mieleni huusi EI, ÄLÄ TEE SITÄ! Luulen että hierojallani oli samat ajatukset kun hän rullasi boksereita alaspäin. Teki mieli ruveta selittelemään, että olen ajanut tänä talvena aika paljon semmoista spooria ja siinä ajetaan istuvillaan ja se aiheuttaa jonkin verran hiertymiä ja mulle on tullut nyt jonkin verran niitä hiertymiä, mutta olin hiljaa. Keskityin vain painamaan pääni hierontapöydän reikää vasten mahdollisimman tiivisti. Käsillä puristin kaikin voimin pöydän kahvoista ja varmaan pakaranikin olivat krampissa. Onneksi selän hieronnassa ollaan mahallaan, joten hierojan kauhunsekainen ilme jäi näkemättä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin, selkä tuli kuntoon ja Päijänteen ympäriajo meni ensimmäisellä yrittämällä maaliin asti. Samalla hierojallakin on tullut käytyä tämän jälkeen useammankin kerran, mutta selkää ei ole vielä hierottu uudestaan. Ehkä seuraavan kerran, kun taas lähtee päijännettä valloittamaan.

Testissä FXR-ajovaatteet

FXR Helium MX mint 2020

Iskin silmäni näihin erikoisen värisiin kamoihin heti kun uusi FXR-kuvasto oli ilmestynyt. Nämä näyttivät väritykseltään tarpeeksi härskeiltä, että joka pojalta ei löytyisi samaa settiä lähtöviivalla. No, sitten joku Svärd ja Remes oli päätynyt samaan settiin. Se saattaa vaikuttaa siihen, että tätä väritystä löytyy muiltakin.

Näillä ajovaatteilla on helppo venytellä
vaikka kesken ajojen.

Paita ja peppu

Paidallahan ei ole kovin paljon väliä. Kunhan se pysyy housuissa. Ja näyttää hyvältä. Tässä on molemmat ominaisuudet. Paidassa ei ole mitään erikoisuuksia, olkatoppauksia, rintataskua, tai nappeja. Ei sillä, että jossakin crossipaidassa olisin sellaisia nähnyt. Helmassa ei ole silikoniprinttiä, mutta housuissa on silikonikaulus, joka estää sen ettei Kuuslammen kisakuviin tallennu persvako. Paita on myös viileän tuntuinen ja hyvin tuulettuva.

Selkävoitto

Paidan selkämykseen on ilmestynyt pieniä reikiä. Reiät näyttävät siltä, kuin ne olisivat tulleet vihaisen maanomistajan kaksipiippuisesta Valmetista. Todellisuudessa en ole käynyt kääntämässä kenenkään perunasatoa maan pinnalle ja saanut suolapanoksesta.

Reiät ilmestyivät paidan selkämykseen perinteisen, hyvinkin leikkimielisen kellotuksen seurauksena. Sillähän ei ole mitään merkitystä kuka on päivän treenien nopein. Päivän nopein ei ikinä tee numeroa vauhdistaan, saati muistuta muita vauhdistaan. Vereltä maistuva suu tai yliyrittäminen ovat täysin tuntemattomia käsitteitä...

Kellotimme noin minuutin mittaista pyrähdystä. Olin painanut pätkälle jo melko kovat 4 sekunnin pohjat. Vaikka ajoilla ei ole meille mitään merkitystä, niin olin aistivani pientä mantsamasennuksen poikasta ajoseurassani. Reiluna kaverina ajattelin hieman syventää kavereiden depistä ja lyödä luun lopullisesti kurkkuun. Tiesin ajasta lähtevän vielä pari sekuntia riskejä ottamalla.

Haulikon jäljet?

Ensimmäinen suora meni loistavasti. Tehokas jarrutus, kääntö vasuriin, perse penkkiin, kaasu kokonaan auki pieneen kivikkoiseen mäkikiihdytykseen. Päätin mielessäni jo kiihdytykseen lähtiessä, että aivan sama mitä kiihdytyksessä tapahtuu, kaasua en nosta. Kaasusta en laskenut, takapyörä vain ei halunnut millään pysyä etupyörän takapuolella. Takapyörä yritti vuoroin vasemmalta ja oikealta ohittaa etupyörän. Kun se oli päässyt oikean kautta jo lähes samaan tasoon etupyörän kanssa, niin fysiikan lait puuttuivat peliin. Lensin akrobaattisen käsienseisonnan kautta sarvien yli komeaan selkäliukuun. Suoritus olisi ollut afrikkalaisessa jalkapallossa kelpo tuuletus maalin jälkeen. Nyt jäi luu lyömättä kurkkuun ja muistutukseksi jäi paidan selkämykseen nämä reiät.

Rikoo on riskillä ruma

Housuilla sitten onkin aika paljon väliä. Hyvät housut tuntuu yhtä mukavilta kuin pitkät kalsarit. Ei purista, eikä hankaa ja niissä tekee mieli viettää koko lauantai-ilta sohvalla löhöten. Nämä housut joustavat ja venyvät älyttömän hyvin. Näissä on stretsiä ja trikoota saman verran kuin keskiverto spinning-tunnilla. (Takarivin huomio) Jos housut eivät jousta ja liiku tarpeeksi, niin ennen ajoa saa tehdä pienimuotoisen flik-flak-sarjan, että housut istuvat edes jotenkin ja liikkuvuus ei rajoitu.

Housuissa on pienet toppaukset polvien kohdalla, vyötäröllä kolme tarrakiinnitystä, silikoniprintti sisäkauluksessa, turhapuron verkkopaita sisäpuolella ja nahkapalat polvien sisäpuolella.

Mobiuksen polvituet mahtuvat hyvin housuihin ja eivät tarraa housujen sisällä kiinni mihinkään. Joistakin housuista olen poistanut sisäpuolelta turhapuron verkkopaidan, koska tuet takertuvat niihin kiinni. Näissä ongelmaa ei ole ollut.

Kulumat n.30 ajotunnin jälkeen

Housut ovat vielä huippukuntoiset

Housujen sisäreisien kohdalle on ilmestynyt pientä kulumaa venyvän kankaan kohdalle. Kankaasta on mennyt ilmeisesti jotain pieniä kuminauhan pätkiä poikki. Vikahan on pääasiassa kosmeettinen ja näyttää siltä kuin minulle olisi tehty sisäreisiin ihosiirrännäinen David Hasselhoffin rintakehästä ja lemmenpoppana puskisi housuista läpi. Nahkapalat polvien sisäpuolella ovat täysin ehjät ja perseen kohdalla ei ole vielä tuuletusaukkoja, vaikka käyttämäni pitävämpi penkinpäällinen tuppaa syömään hanurin kohdalta housuja. Polvien etupuolella on hyvin pieniä reikiä, jotka ovat syntyneet konttaamisen seurauksena. Konttausikä, koko ikä.

Setti on melko arvokas, mutta hintansa väärti. Varsinkin housut ovat Istuvuudeltaan ja liikkuvuudeltaan ylivoimaisesti parhaat millä olen koskaan ajanut. Jos nykyisissä ajokamoissa olosi tuntuu jäykkäkouristuksen saaneelta, niin tässä on oikea lääke ja jos venyttely maistuu niin näillä saat tehtyä vaikka spagaatin. Itse olen jo tänä vuonna venytellyt. Ensi vuonna taas uudestaan.

Oli kesä, oli mopo

Mullahan ei mopoa ollut ikinä. Isobroidilla oli joku Soliferi ja sen huoltohommat oli niin retuperällä, et faija tuumas ettei se jaksa joka ilta olla ropaamassa mopoja. Saati jos niitä olisi kaksi. Mulla oli 21-vaihteinen Peugeotin maastopyörä. Mäkisarvet ja kaikki. Sillä mä laskettelin jotain kelkkareittien alamäkiä kuuttakymppiä kivikkoon. Ne vanteet oli aina aivan kierot ja lenkurat. Uudenvuodentinasta tehtyjen vanteiden oikominen oli ihan millintarkaa hommaa, ettei ne hangannut v-jarruihin ja että jarrut silti vielä toimivat. Vaihteet siinä pyörässä toimi hyvin varmaan pari päivää, kun se pyörä oli
uus. Peugeot-merkki saa vielä tänä päivänäkin aikaan pienen oksennusrefleksin mussa.

Sivuvaunulla lisää vauhtia 

Moponomistajat kyllä jeesas pyörä miehiä niin, että ne työnti jalalla satulasta ettei tarvinut polkea.Tai jos pyörämiehellä oli forkut kunnossa, se pystyi kädellä pitämään mopoilijan olkapäästä kiinni ja tällaisella ”sivuvaunulla” matka taittui vähän liukkaammin hakemaan Teboililta pehmeen askin kultaista malppia.

Pösö ja pillifarkut

Isobroidi otti joskus Kyrmyniskan skootterilta kyytiä edellämainitulla tyylillä. Sillä oli Jopo alla ja ne laski vanhaa heinolantietä menemään sen mitä se Derbi Atlantis kulki. Kun se piti toisella kädellä Kyrmyn olkapäästä kiinni, niin sillä oli vaan toinen käsi kiinni siinä Jopon stongassa. Siihen asfalttitielle oli pompannu pientareelta joku pikku stemu ja se laski tietenkin sitä kiveä päin. Se kivi heitti sen Jopon sarvet linkkuun ja broidi kynti turvalleen siihen asfaltille. Sillä oli jalassa vakosamettihousut ja niistä repes nappi siinä rytäkässä. Kun se nous ylös, niin ne housut putos nilkkoihin. Samaan aikaan sieltä mäen nyppylän takaa tuli auto. Siellä oli varmaan autossa ollut ilmassa pari kysymysmerkkiä, kun keskellä tietä oli yhtäkkiä skootteri, polkupyörä kumollaan ja äijä seisoo siinä vieressä vakosamettihousut nilkoissa.

Ne ei muuten ollut ekat housut mitkä broidi tuhos mopohommmissa. Se oli joskus ylä-asteella niin muotitietoista ja oli hakenut Sokkarilta uudet Cottonfieldin farkut mansikkamaalta hankituilla rahoilla. Kylille oli naapurin Mantsapavelle tullut uus peevee ja broidin piti näyttää miten sillä keulitaan. Sehän veti sen samantien katolleen ja niihin farkkuihin tuli polven kohdalle vekki. Mä sain ne farkut välittömästi. Broidin imagoon ei vissiin osunut rikkinäiset farkut.

 

PV vs. Manki

Kaikilla kovilla mopojätkillä oli Peeveet. Yhellä serkulla oli Honda Monkey. Mankissa oli muuten ihan paska istuu kyydissä. Se satula oli semmonen sohva, että kun veti ekan töyssyn yli, niin sen jälkeen sä istuit omien kiveksien päällä. Siinä Mankissa oli muutenkin ongelma yhdistettynä tän serkun luonteeseen. Se ei ihan pärjännyt tehoissa yhen Heskan Peeveelle. Kerran me laskettiin kaks päällä yhtä mettätietä pikku tihkusateessa Kivijärven kiskalle lihapiirakalle. Se peeveeparivaljakko meinas koko ajan hävitä maisemaan ja serkku koitti paikata hanskalla sen minkä hävis tehoissa. Yhestä limasesta juuresta lähti sit keula alta ja me vedettiin kauheet turvat. Siinä kun me liu’uttiin sitä märkää mettätietä kyljellään, niin sen ikuisuudelta tuntuvan liu’un aikana serkku ehti huutamaan kaikki Suomen kirosanat kahteen kertaan. Sillä aukes polvi aika pahasti. Muistan et tän jälkeen pelotti aina ihan sikana istuu sen kyydissä.

Mantsapaven PV vetojuhtana

Se oli kylän kovin jätkä kenellä oli suurin rako Peeveen runkoputken ja tankin välissä keulassa. Sillä Heskalla meni ainakin kolme sormea siihen väliin. Joskus se yritti saada lisää taipumaa siihen ja se veteli talvella yhdeltä hiekkatien suoralta nelosen vauhdista täysiä kaseikkoon. Sinne se lervo pitkälle hankeen sen pyöränsä kanssa ja repi sitä vartin aina sieltä umpihangesta takasin tielle. Kypärää se ei käyttänyt mopolla ajaessa varmaan ikinä. Ehkä se siksi oli joskus aika kovakin ajamaan mantsaa, kun suurin itsesuojeluvaisto oli lähtenyt niiden kuolleiden aivosolujen matkassa.

Eikä tarvinut olla edes intiaaniverta suonissa, että pystyi tunnistamaan sen Heskan peeveen jäljistä. Siinä oli niin kiero runko sivusuunnassa, että siitä jäi suoraan ajaessa melkein kaksi jälkeä rinnakkain. Joskus se hyppäs jonkun ojan yli sillä, niin siitä antautu se runko lopullisesti. Kotiin se ajeli sellasella lowriderilla, että runko hipoi maata. Kuormaliinalla sen sai kiristettyä suht jiiriin, että siihen pääs täräyttämään pari hitsitäppiä ja taas pystyi ajamaan mutkaista tietä näkymättömiin.

Hinaushommia

Heskalla oli joskus eka oikea monttiskin. Se oli muistaakseni joku - 89 (timanttista vuosikertaa muuten) Kawasakin KX kassari. Sen mä muistan et sen jarruissa oli yks ongelma. Niitä ei useinkaan ollut. Joskus mä istuin sen kyydissä, kun tultiin yhtä alamäkeä kohti vanhan heinolantien ylitystä. Se huus siinä alamäessä et nyt ei oo jarruja ollenkaan, vedetäänkö sokkona yli? Kai mä sain sen vakuuttuneeks et ei me nyt vedetä, kun se pysäytti sen vauhdin penkkaan ajamalla.

Sillä KX:llä me kerran hinattiin Kyrmyn Peevee sen kotitallille, kun sillä oli narahtanut se johonkn kylänraitille. Mä löysin meiltä jostain liiterin perukoilta 5 metriä hinausköyttä ja me sidottiin se sen Kooäxän lokarin alle ja PV:n sarviin. PV:n sarvethan on samanlaiset kun BMX-fillarissa ja sitä köyttä ei saanu ihan suoraan siihen sidottua, vaan se kiinnitys tuli aika toispuoleisesti.

Siitä oli hiekkateitä ja mettäpolkuja pitkin varmaan kolme kilometriä Kyrmyn kotitallille ja me lähdettiin hinaamaan sitä Peeveetä. Mä istuin KX:n kyydisssä ja pääsin katsomaan ihan aitiopaikalta tätä näytelmää. Jostain syystä kun Heska sai Kawan tulille, niin sillä kasvoi ihan järkyttävät pirun sarvet päähän. Yhtäkkiä sille tuli varmaan joku fiilis, että tälle välille pitää vetää nyt uudet reittiennätykset. Se rupes repii sillä Kawalla ihan hulluna.

Siinä hiekkatiellä oli yks aika pitkä ylämäki ja Heska rupes syöttää sillä kassarilla sinne ylämäkeen kaikki mitä siitä lähti. Joka kerta kun se löi isompaa tupaan, niin se nykäs sitä Peeveetä aika rajusti. Se köysihän oli sidottu toispuoleisesti niihin sarviin, niin aina kun tuli vetoja, se löi siitä Peeveestä keulan ilmaan ja nykäs sarvet linkkuun. Mä katsoin siitä takalokarilta kun Kyrmy huuti sieltä Peeveen ohjaamosta kun pistetty sika. Heska ei kuitenkaan himmannut, ehkä se ei kuullut tai sitten se ei halunnut kuulla. Mua nauratti ja pelotti se koko tilanne niin paljon, etten mä saanu mitään sanotuks. Kyrmy näytti muutenkin siltä siellä Peussin ohjaamossa, kun se olis istunut Pärssisen soramontulla seulan alla. Se viiden metrin köyden ”turvaväli” aiheutti sen, että kassarin takapyörästä sato sepeliä ihan urakalla Kyrmyn päälle.

Se loppu reitti oli aika pientä kinttupolkua ja siihen oli joku maajussi rakentanut vielä kivibarrikaadit. Siinä oli kuitenkin yks aika ahdas kivien väli mistä pääs ajamalla läpi. Heska kun oli saanut ihan hiljaa hivuteltua sen Kawan siitä kivien välistä läpi, niin se löi kytkinniittiä ja ampu sen Kawan täysiä liikkeelle. Se peevee tuli köyden perässä ihan nahkoineen sieltä kivien läpi. Kun me päästiin sit perille, niin muistan et siinä oli tappelu oli aika lähellä. Kyrmyllä oli aika painavaa sanottavaa Heskan hinaustaidoista. Ei siltä kyl varmaan enää lähtenyt ees kunnolla ääntä, kun se oli sen koko kolme kilometriä huutanut ihan kurkku suorana. Voi olla et sille tuli sen takia aika paha äänenmurros. Kyrmyhän on nykyään aika kova kuski laskee manttua. Mä oon ihan varma et koska se pystyi tän koko hinausmatkan rimpuilemaan pystyssä sillä Peussilla on vaikuttanut siihen, et sillä on nää ajohommat verissä.

Sitä reittiä ei muuten varmasti oo vedetty niin lujaa ikinä Peeveellä. Ainakaan kiinnileikanneella.

Urbaania maalaislegendaa

Meillä muuten pyöri kylillä yks sitkeä urbaanilegenda, joka vaikutti turvallisuuten vähän käänteisesti. Kypäriä mopohommissa ei juurikaan käytetty. Ei ne mopot missään rekistereissä ollut kun niillä ajettiin välillä kolmekin päällä ja poliisia pelättiin tietenkin. (Siihen aikaan ei ollut laillista ajaa edes kaks päällä) Legendan mukaan poliisille kiinnijäädessä se oli kuulemma ”harkitsematon teko”, jos ei ollut kypäriä ja selviäis pienemmillä sakoilla. En tiiä oliko isot pojat kauppa-autolla kertonu vai mistä oli moinen huhu saanut tuulta siipien alle. Koskaan ei onneksi mitään isompaa sattunut, vaikka aineksia olisi ollut.

*tämä tarina on kirjoitettu täysin muistin varasta ja saattaa sisältää ajan kultaamia muistoja.

Sähköpyöräkoeajo mantsakuskin silmin

                       
Specialized Turbo Levo Comp 29

Varoitus. Älä kokeile. Ellei tilillä satu lepäilemään 6500€ ylimääräistä.

 

Alkuun on todettava, että sähköpyöräily on oma lajinsa. Polkupyöräily on oma lajinsa niin kuin myös moottoripyöräenduro. Yhtäläisyyksiä lajien väliltä löytyy, mutta puhuisin enemmän sukulaislajeista, kuin vertaisin luomupolkupyöräilyä sähköpyöräilyyn. Vertauksena jääpallossa ja jääkiekossa mennään jäällä mailat kädessä, mutta muuta kovin yhteistä lajeilla ei ole.

Maastopyöräily ei ole itselleni lajina kovin läheinen ja en voi väittää olevani sisällä ”skenessä.” Pyöräilyharrastukseni rajoittuu lähinnä jousittamattomalla Fatbikella sille liian haastavissa maastoissa pyöräilyyn.
 

Nyt testiin saamani pyörä oli sähköfillareiden parhaasta päästä ja sen osakomponentit olivat huippulaadukkaat. En ymmärrä fillareiden vaihteistojen, iskunvaimentimien, jarrujen tai muiden teknisten hienouksien päälle ja en osaa niitä vertailla keskenään. Keskitynkin tässä vain kertomaan kokemuksistani sähköpyöräilystä maastossa ja lajin eroavaisuuksista.

Pyörän tehoalueet ja niiden käyttö
 

Pyörästä löytyi 3 eri tehoaluetta, jotka avustivat polkiessa 25kmh asti. Käytin maastossa tasaisella ja loivissa ylämäissä pääsääntöisesti koko ajan pienintä avustusta. Hieman jyrkemmissä maaston kohdissa käytin keskimmäistä tehoaluetta ja vain selkeillä tieosuuksilla jyrkissä ylämäissä suurinta tehoa.

Pienin tehoalue oli minusta varsin riittävä ja teknisesti helpoin hallita kapeilla, juurakkoisilla ja kivisillä poluilla. Pystyin ajamaan polkuja mielestäni maksimivauhtia ilman, että reisistä olisi loppunut paukku kesken. Avustus siis riitti pitämään kuskin ajotaitoihin tarpeeksi kovan vauhdin päällä. Selkeimmillä alamäkiosuuksilla vauhti nousi nopeasti pienimmänkin avustuksen kanssa yli 25kmh, jolloin avustus lakkasi ja tehoalueella ei tällöin ole merkitystä.

Keskimmäistä tehoaluetta käytin maaston ylämäkiosuuksilla. Kokeilin sitä myös tasaisemmilla osuuksilla. En kuitenkaan huomannut siitä olevan erityistä hyötyä tasaisilla osuuksilla tai sen muuten tuovan ajamiseen mitään lisää ja tyydyin siksi ajamaan niissä pienimmällä avustuksella. Isompi avustus toimi jopa haittana teknisimmissä kohdissa. Pyörä laskee avustusta kampikierroksista, joten kun keskeytät polkemisen avustus saattaa jatkua vielä pienen hetken. Tunne on sama kuin ajaisit moottoripyörällä, jonka kytkin ei irrottaisi heti mutkaan tultaessa vaan pyörä työntäisi sinua vielä hetken eteenpäin. Tämä ominaisuus aiheutti pieniä ongelmatilanteita, kun hitaassa paikassa pyörä halusikin tönäistä sinua vielä eteenpäin. Mitä isompi avustus oli käytössä, sitä korostetumpi tämä ominaisuus oli.

 

Isointa avustusta käytin selkeissä, helpoissa ja jyrkissä mäkiosuuksissa. Avustus toi isotkin mäet helposti ja hapottomasti mäen päälle. Vähänkin teknisemmässä mäessä suurimmasta avustuksesta oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Jo aikaisemmin mainitsemani avustuksen viive häiritsi, jos mäessä oli esimerkiksi hidas kääntö tai vaikka kiven ylitys. Lisäksi tehoa oli niin paljon, että keuliminen ja sutiminen toivat omat haasteensa. Keskimmäinen tai pienin tehoalue oli teknisiin mäkiin oikea valinta.

Haasteita vai uuden omaksumista

Jos mäkeen joutui pysähtymään kesken kaiken oli liikkeelle lähtö alkuun melko vaikeaa. Omaan melko hyvä tasapainon pyörän kanssa, mutta silti avustuksen aiheuttama pieni tehopiikki alussa aiheutti tottumattomalle hankaluuksia. Selvästi vaatisi totuttelua ja opettelua.

 

Ensikertalaiselle myös alussa ongelmia aiheutti vaihteen valinta tai oikeastaan valitsemattomuus. Avustus teki polkemisesta niin paljon helpompaa, että monessa kohdassa huomasi polkevansa liian isolla vaihteella. Lenkin loppupuolella huomasi jo noviisinakin ymmärtävän vaihteiden vaihdon oikeissa kohtaa ja ajoissa.

Mitä sitten (moottoripyörä) endurokuskin silmin näkee erilailla? Jos vauhtia haluaisi kasvattaa poluilla entisestään tarvittaisiin lisää maavaraa, isommat jousitusmatkat ja tehokkaammat jarrut. Mutta taas tullaan siihen että laji muuttuisi. Sähköpyöräily on hyvä näin eikä sitä tarvitsekkaan saada lähemmäksi moottoripyöräilyä. Laji oli mielestäni selkeästi puolessa välissä moottoripyöräilyä ja polkupyöräilyä.

Ja tietenkin se etujarruvipu. Sen paikka on oikealla;)

Huonokuntoisen laite?

Monesti ylämäessä tuli tunne, että tämä on huijaamista tai koodien käyttämistä. Mutta onko sähköpyörä tarkoitettu huonokuntoiselle polkupyöräilijälle. Ei mielestäni. Niin kuin olen jo aikaisemminkin todennut laji on omansa. Sitä ei pidä suoraan verrata pelkästään lihasvoimalla suoritettavaan serkkulajiinsa.

Testilenkkimme kesti noin 3h/33km ja ajoimme hyvin maltillisilla vauhdeilla. Akkua oli lopettaessa noin puolet jäljellä. Pidimme paljon taukoja, keskustelimme pyöristä ja eksyimme muutamaan otteeseen päättyville poluillekin. Sykkeet olivat suunnillen samat kuin maltillisesti ajetussa luomupyöräilylenkilläni.

Tuntuiko missään? Aamulla herätessä tiesi edellisenä päivänä tehneen jotain erilaista. Reidet eivät tuntuneet yhtä väsyneiltä kuin tavan pyöräilyn jälkeen eikä yläkroppa samalta kuin enduron jälkeen. Tunne oli jotain puolesta välistä. Yläkroppaan sähköpyöräily kävi tavallista pyöräilyä huomattavasti enemmän, mutta taas lenkin aikana raastavaa reisien polttoa ei tuntunut.

Verrokkina voinen vielä todeta, että raskain laji näistä itselle on enduro, jossa kuitenkin liikutaan täysin moottorin voimalla.

Viimeinen pyörälenkki

Heti lenkin jälkeen itselle tuli vahva tunne, että tämän kesän luomupyöräilyt on pyöräilty. Laji on eri, mutta kilpailee kuitenkin samasta käyttäjäkunnasta. Mantsakuskin näkövinkkelistä sähköpyöräily tuo pyöräilyyn niitä elementtejä, jotka ovat itselle niitä hienoimpia. Jos tavan pyörälenkillä se haastava kovavauhtinen alamäki on reitin kohokohta, niin sähköpyöräilyllä nämä kohdat voidaan triplata.
Ajaminen on teknisempää ja kovempi vauhti lisää ajotaidon merkitystä.

Sähköavustettu pyörä ei tee maastossa ajamisesta mielestäni helpompaa, vaan jopa lisää haastetta kovemman vauhdin kautta. Lenkkien pituus kasvaa huomattavasti ja luulen että, jos olisin ajanut testilenkkimme omaa kovaa vauhtia ilman turhia väliturinoita, olisi aamulla sängystä noussut vaivainen mies. Sähköpyöräily ei tule syrjäyttämään tavallista pyöräilyä, mutta jakaa varmasti harrastuskuntaa kahteen. Ja ne ketkä sanovat ettei sähköpyöräily ole mistään kotoisin, ovat niitä jotka eivät ole vielä kokeilleet.

Enää puuttuu se 6500...