Oli siellä meidän kylillä muitakin ralliässiä, kun vain minä ja Orion.
Heska oli ehkä parhaimmasta päästä. Ei siis kuskina, mutta sen kyydissä oli aina mukava istua, kun joka kerta sattui ja tapahtui.
Me ajeltiin ihan rauhassa yhtä hiekkatietä alaspäin ja vedettiin kultasta malppia posket lommolla. Siitä alkoi semmoinen jyrkempi osuus alamäkeä ja sen puolessa välissä oli pieni porrastasanne mistä pystyi mm. ylöspäin moottorikelkalla hyppäämään hyvin. (Kyrmyn Exciter II:sta tais joskus levitä koko alusta siihen samaiseen hyppyyn.) Joku saattaa muistaa tämän mäen myös Kawasakin ja PV:n yhteisestä hinausoperaatiosta. Nyt tultiin kuitenkin alaspäin sitä mäkeä ja siellä ylhäällä Heska löi vaan yhtäkkiä mitään sanomatta lapun lattiaan ja lähti kiihdyttämään täysillä sitä mäkeä alaspäin. Molemmat aateltiin mielissämme, että ehkä se vähän keventää sen tasanteen kohdalla.
Muistan että vilkaisin sivusilmällä Sieporin mittaria ja se näytti tasan 100kmh tasanteen kohdalla. Heskalla oli kaasu edelleen pohjassa ja se karisti ikkunasta röökiä, kun Sierra ottikin ilmaa alle ihan reilusti. En tiedä paljonko siinä hypättiin, mutta alastultaessa pohjassa olivat ainakin seuraavat asiat: Iskunvaimentimet, kaasupoljin, syke ja molempien välilevyt. Se soraraketti laskeutui aika pitkälti tien vasempaan reunaan ja siinä kasvoi semmoista sormen vahvuista pajua, jota kaatui lätinällä. Jollain ilveellä Heska piti ne vehkeet tiellä, vaikka se sen ilmalennonkin aikana karisti sitä röökiä ikkunasta. Siitä me jatkettiin ajelua ”peura ajovaloissa-ilmeellä” täydellisessä radiohiljaisuudessa, ennen kuin Heska tokaisi lakonisesti, että sehän vähän hyppäs. - Joo, totesin.
Mitsubishi Coltilla valtaväylää
Joskus kun Heskalla ei kortti riittänyt vielä ajohommiin ja hinku oli silti kova auton rattiin, se koetti sen siskon Mitsubishi Colttia. Se kiihdytteli niitten pihatieltä kaikki mitä sillä Mitsulla pystyi keräämään ja veteli maailmanluokan kässärikäännöksiä keskelle pihaa. Aikansa kun siinä anto Coltille kenkää sillä välähti mieleen, että tästähän jää kiinni, kun porukat tulee ihan kohta töistä. Mitsu nätisti parkkiin ja tallista Yamahan YZ 125 alle. Sillä se ruovitti sen pihan niin rusetille, ettei siitä olisi saanut enää Jari Aarniokaan selvää, mikä jälki oli tullut Coltista ja mikä Yamahasta. Huutistahan siitä tuli joka tapauksessa, kun koko pihamaa näytti Raatteentieltä. Haravoidessa Heskaa kuitenkin saattoi hieman hymyilyttää, ettei ainakaan narahtanut autolla ajelusta.
Portinvartijan mailla
Mettäteitä suljettiin maalla porteilla ja tietysti ne parhaat rallipätkät oli porttien takana. Portti kun sattui olemaan auki, niin heti siitä livahdettiin antamaan kaasarille ruokaa. Portteja vahtivia kyläläisiä kutsuttiin portinvartijoiksi ja ne oli kohtuu tarkkoja siitä, että porttien takana eivät liiku muut kuin he. Sehän tietysti nuoria miehiä kyrpi, kun asumattomien teiden varsilla oli meidän mielestä paras antaa isoa kaasua Mazda 323:lle tai Escortille.
Kerran oli taas portti jäänyt auki ja pääsimme talvi-illan pimeydessä livahtamaan porttien toiselle puolelle. Pitkään ei keretty tietä edetä, kun portinvartija tuli vastaan ja pitkät valot päällä peruututti meidät portin toiselle puolen ja sulki portin. Sehän meni nuorilla kapinallisilla tunteisiin ja silmät valoista sokaistuneina ajoimmekin suorinta tietä Citymarkettiin ja kävimme ostamassa munalukon ja pikaliimaa. Munalukon ripustimme portinvartijan lukon viereen, heitimme avaimen jontkaan ja varmuuden vuoksi tyhjensimme vielä pikaliimatuubin molempien lukkojen lukkopesään. Jos kerran portti pidetään lukossa, niin pidetään sitten kanssa.
Sarvi otsassa
Tällä reissulla en ollut mukana, mutta sain kuulla siitä kun kyselin, että miksi Heskan otsassa oli melkoinen mustelma. Heska oli ollut Kyrmyn kanssa vetelemässä kylänraitilla pikkusladeja, kun sillä oli lipsahtanut vehkeet pitkäksi lumipenkkaan. Siihen paikalle sattui yksi kyläläinen Toyota Land Cruiserilla, jolla saattoi olla tunteet pinnassa näiden sladittelijoiden kanssa. Jätkät olivat kuitenkin kysyneet, että nyppäisitkö meidät pois ojasta. Kaveri oli suostunut ja ei muuta kuin köysi kiinni Escortin peräkoukkuun ja Lantikan keulaan. Heska istui kuskin paikalla kohtuu varomattomana, kun hinausoperaatio alkoi. Köydessä oli vielä monta metriä löysää kun Lantikka-kuski löi kaasun pohjaan ja kytkinniitillä ampui Lantikan pakilla täysiä liikkeelle. Escortti suorastaan lensi pois penkasta, mutta nykäisy oli niin raju, että Heska täräytti otsansa suoraan Fordin rattiin. Otsaan kasvoi melkoinen sarvi myös ihan fyysisestä iskusta.
Kurittajakyrmy
Kyrmy oli kanssa melkoinen rattimies. Kyrmyn paras ajo-ominaisuus oli se, että se oli tosi helposti yllytettävissä. Sen kanssa me joskus junioreina yöllä testattiin vähän niitten porukoitten Pajeroa. Testipätkä alkoi melko lupaavasti, kun niitten pihatiellä oli semmoinen pitkä vasemmalle kääntyvä hevosenkenkä, johon kyrmy löi kytkinniitillä heti vehkeet jiiriin. Varmaan johtui mitsubishin japanilaisista drifting-juurista, että se kääntyi komeaan kulmaan ja takapää kaatoi aurakeppejä tien molemmista laidoista, kuin Palander pujottelukeppejä Kizbuhelissä. Testiin kuului myös huippunopeuden kokeilu ja eurokympin alamäkeen lähdettiin sitä testaamaan. Pajerossa kompassin neula heilui villisti, kun Kyrmy työnti isompaa silmään. Jossain vaiheessa se huuti mulle sen armoa huutavan dieselin säksätyksen yli, että kato paljon vauhti, mä en uskalla irroittaa katsetta tiestä. Olihan sitä, ainakin 130kmh. Tärinästä, kolinasta ja heilumisesta päätellen olisi voinut olla jo kolmatta sataa.
Kyrmy ei ikinä autoja turhaan säästellyt. Siksi sitä olikin mukava yllyttää. Kaikkein vähiten se kuitenkin sääli sen kaverilta lainassa ollutta Volvoa. Sen se tuhosi pala kerrallaan ja hiljaa hihittäen. Lopuksi se taisi sitten reiluna kaverina lunastaa sen Volvon. Ehjää ja suoraa peltiä siitä ei varmaan enää löytynyt. Takaoven se taisi kääntää nurinniskoin tallin oven pieleen ja takapenkin pehmusteista painui joskus läpi semmoinen satakiloinen matonpoistokone. Kyrmy vaan hihitti kun rutina kuului milloin mistäkin puskuriosumasta lumipenkkaan.
Micramiehen kartanlukijana
Eniten mua on kyllä pelottanut yhden oikeasti kädettömän rattimiehen kyydissä, jonka kyytiin mä kerran istuin ja yritin yllyttämällä tehdä siitä ja sen Micrasta uutta Sainzia ja Celicaa. Sen inssin mielenterveydestä en menisi takuuseen, kuka oli sille kortin myöntänyt. Varmaan se inssi oli myöntänyt sille kortin siinä pelossa, että uusinta-ajokokeessa saattaisi taas joutua istumaan samassa kyydissä.
Se ajoreissu alkoi parkkipaikalta niin, että se ajoi siitä suoraan yhden metsäalueen läpi ilman että se edes tajusi ajaneensa metsässä. Kai se kuvitteli, että taajamassa on ihan normaalia jos kannot vähän kolisee pohjaa vasten. Asfalttia kun löytyi alle, niin yllytin näyttämään miten reilu litranen Micran kone hönkäisee. Rystyset tiukasti vaihdekepin ympärille, kytkin ylös ja pyhäkenkää polkimelle. Ykköneeeeeeen, kakkoneeeeeeeen, YKKÖNEEEEEEE-EN-EN-EN-EN! Kolmosvaihdetta ei löytynyt, mutta rajoittaja löytyi.
Seuraavia liikennevaloja lähestyessä pyysin kuskia näyttämään miten Nismo polttaa kumia. Pieni letka perässä, mutta kaveri pysähtyi kylmän viileästi vihreisiin valoihin odottamaan, että valo vaihtuu punaiselle ja voi taas valon vaihtuessa lähteä liikkeelle kumit sutien. Valo vaihtui, kierrokset huuti ja pahaa hajua ja savua tulvi ohjaamoon. Savusta ja melusta olisi voinut päätellä olevansa taikurin teltassa tai vähintään Radalle.comin ratapäivillä. Rengas vaan ei sutaissut kierrostakaan, kun kuski piti kytkinpoljinta puolivälissä, mutta kytkin paloi iloisesti.
Rantabulevardilla se lasketteli tyytyväisenä menemään jalkakäytävää pitkin, ennen kuin kehotin nätisti siirtymään yhden kaistan vasemmalle päin, rotvallin alapuolelle. Tätä kaistaa jatkamalla saattaisi äkkiä saada pyöräilijän tai jalankulkijan keulakoristeeksi. Kyseinen kaistavalinta toimi myös vahvana signaalina, että halusin takaisin tuolle parkkipaikalle, mistä oltiin äskettäin lähdetty liikenteeseen. Loppumatkasta en puolikkaalla sanallakaan kehoittanut kokeilemaa Micran rajoja.
Jälkiviisaana voi todeta, ettei järki pakottanut liikaa noinakaan aikoina päätä ja osan oisi voinut jättää tekemättäkin. Onneksi nykyään vauhdin tarpeen saa tapettua monttiksella ihan radalla ja siviililiikenteestä ei tarvitse hakea riskin tuomaa adrenaliiniryöppyä.
